”Mun kaveri synnytti landella ja se ei saanut mitään kivunlievitystä. Sille sanottiin vaan, että `Kärsi, kärsi, niin kirkkaimman kruunun saat.`”. Tällaisen puheenvuoron käytti tuleva helsinkiläinen äiti perhevalmennuksessa keväällä. Sanat särähtivät korviini. Ne kertoivat syvistä ennakkoluuloista, joiden mukaan vain kehäteiden sisäpuolinen Suomi on sivistynyttä. Muualla on alkukantaista ja brutaalia. Naiset joutuvat synnyttämäänkin jos ei navetassa, niin saunassa.
Mutta osataan sitä toisinkin päin. Pääkaupunkiin muuttaneena
pohjoisen ihmisenä törmään jatkuvasti ajatuksiin siitä, millaisia etelän
asukkaat ovat. Helsinkiläiset ovat itsekkäitä paskoja. Leuhkoja. Avuttomiakin. Eivät osaa edes autoilla talven yllättäessä.
Olen elänyt sekä pienellä pohjoisen paikkakunnalla, keskikokoisessa kaupungissa että miljoonan ihmisen pääkaupunkiseudulla. Tiedän, että missä vain voi elää hyvää elämää. Ihmiset ehkä puhuvat eri tavalla murtaen, mutta ovat pohjimmiltaan samanlaisia. Arki on kaikkialla samankaltaista. Sitä käy töissä tai koulussa, kaupassa, urheilemassa.
Ennakkoluulot kumpuavat tietämättömyydestä. Ne ärsyttävät, mutta ovat samalla inhimillisiä ja ymmärrettäviä, sillä jokaisella ihmisellä on tarve selittää maailmaa. On turvallista ajatella, että ”me ja nuo muut”. Nuo muut ovat stereotypioiden ja omien pelkojen kohde. Lähipiiri taas on tuttua ja turvallista.
Myönnän, että olen epäpuhtoinen itsekin. Ajattelen lähtökohtaisesti tietynlaisista ihmisistä tietyllä tavalla. Kun näen kaupassa romaninaisen, tarraan laukustani kiinni lujemmin. Kun eihän heistä koskaan tiedä. Perussuomalaisten kannattajan luokittelen sivistymättömäksi moukaksi, joka kittaa lähikapakassa keskiolutta ja perustaa yleissivistyksensä iltapäivälehtiin.
Meillä kaikilla on ennakkoluuloja. Joka muuta virkkoo, valehtelee. Ajatukset kumpuavat syvältä. Oleellista on se, miten omat ajatuksensa käsittelee, sillä omiin ennakkoluuloihinsa voi suhtautua monella tavalla. Ne voi tunnistaa ja niistä voi oppia. Tai sitten omia ennakkoluulojaan voi vahvistaa. Olen yrittänyt valita ensimmäisen vaihtoehdon. Yritän ymmärtää erilaisia ihmisiä. Useimmiten se on vaikeaa ja lähes mahdotonta, koska tunnen tarpeeksi hyvin vain oman todellisuuteni. Yrittää kuitenkin voi. Se kehittää.
Sukupuolineutraalia avioliittolakia vastustavan kannattaa
miettiä miltä tuntuisi, jos olisi itse syntynyt homoksi. Rasistin pitäisi pohtia,
miltä tuntuisi paeta kotimaastaan, koska pelkää oman henkensä ja koko perheensä
puolesta. Ateistin täytyisi käydä läpi se vaihtoehto, että Jumala onkin
olemassa. Uskova voisi pohtia, mitä jos ei uskoisikaan. Yrityspomon olisi syytä
pysähtyä ja tuumia: Entä jos elämä olisi mennyt toisin ja olisin Kallion
leipäjonossa? Mitä silloin haluaisin elämältä ja yhteiskunnalta?
Koska olemme unohtaneet kyvyn asettua toisen ihmisen
asemaan, yhteiskunta on kylmä. Ennakkoluulot nakertavat. Yhteiskunnallinen keskustelu on ohutta, koska
vaihtoehtoja ei katsota avoimesti. Politiikka on juupas eipäs -kinastelua.
Kaikki yksinkertaistetaan mustavalkoiseksi mössöksi, vaikka todellisuudessa
mikään ei ole ollenkaan selkeää. Vaihtoehtojen
läpikäyminen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa mielipiteettömyyttä, vaan
parempia perusteluita ja viisaampia päätöksiä.
Olin itse ennen jyrkempi. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä
enemmän liennyn. Kaikki äärimmilleen viety pelottaa, oli sitten kyse
vasemmistosta, oikeistosta, konservatiiveista, liberaaleista tai yksittäisistä
asioista. Olisin kehno poliitikko, koska olen harvasta asiasta tarpeeksi
lujasti jotain mieltä, mutta juuri samasta syystä koen olevani kelpo
toimittaja. Yritän aina esitellä asioista lukijoille eri puolia. Maailmassa on
niin paljon sävyjä. Eikä ne kaikki persutkaan maleksi kuppiloissa.
