Lisää kunnioitusta kansalle!

Koulujen työrauha on puhuttanut viime aikoina paljon. Jokaisella on mielipide opettaja Antti Korhosen erottamisesta, koska kaikki ovat olleet joskus oppilaita. Itse jäin tapauksen jälkeen pohtimaan muuta kuin koulurauhaa tai erottamisen oikeudenmukaisuutta – nimittäin toisten ihmisten kunnioittamista.

 

Oppilaiden kuuluu kunnioittaa opettajiaan, mutta sama pätee myös toisinpäin. Alppilan selkkauksessa näin ei ollut. Itse asiassa kyse on paljon suuremmasta asiasta kuin koulujen työrauhasta. Kunnioittamisen puutetta näkee kaikkialla: perheissä, kouluissa, työpaikoilla, lehtien palstoilla, politiikassa. Emme kunnioita toisia ihmisiä niin kuin pitäisi.

Kunnioittaminen on ihmisen välisen vuorovaikutuksen perusedellytys. Jos emme kunnioita toinen toisiamme, Suomesta tulee kylmä oman edun tavoittelijoiden yhteiskunta. Sinne olemme jo hyvää matkaa menossa. Vahvat selviävät. Muut horjuvat tai katoavat ojanpenkoille.

Jokainen pystyy halutessaan käyttäytymään kunnioittavasti. Se ei tarkoita mitään palvontaa. Kunnioittaminen on pieniä tekoja, joilla osoittaa arvostavansa toista.  Kunnioittaminen on sitä, että keskustellessaan puolitutun kanssa kyselee, kuuntelee ja osoittaa olevansa kiinnostunut. Kunnioittaminen on sitä, että arvostaa puolisonsa mielipiteitä ja kehuu tätä välillä ihanaksi.

Kunnioittavia sanoja enemmän tässä yhteiskunnassa kuulee väheksyvää tai suorastaan halveksivaa puhetta. Erityisesti mollaamisen kohteina ovat poliitikot, eivätkä kaikki arvosta toimittajiakaan. Television suosituimmat ohjelmat taas perustuvat siihen, että joku on huonoin. Kaikista surkeimmille nauraminen yhdistää tätä kansakuntaa.

Meidän puheenpartemme on täynnä väheksyntää.  Myönteisetkin asiat verhotaan mukamas sarkasmin varjolla kielteisiksi. Suomalainen ei puhu edes lähimmäisilleen kovin kannustavasti. Kun äiti leipoo herkullisia korvapuusteja, isä virkkoo: ”Ennemmin tätä syö kuin selkäänsä ottaa”. Ja se on iso kehu!

Mutta palataanpa Alppilan koulun tapaukseen ja nuorisoon.

Moni väittää, että nuoret eivät enää kunnioita auktoriteetteja tai vanhempia ihmisiä. Ennen osattiin teititellä ja antaa paikka raitiovaunussa. Nyt vanhempia solvataan. Vanhus saa julkisessa liikennevälineessä paikan, jos sitä ääneen vaatii. Vanhoihin tapoihin tuskin on paluuta. Sen sijaan meidän kaikkien, niin nuorten, keski-ikäisten kuin iäkkäämpien, pitää miettiä kunnioittamista.

Valtaosa nuorista käyttäytyy hyvin. He ansaitsevat aikuisten kunnioituksen, mutta mitä me teemmekään? Me syyllistämme nuoret! Huonosti käyttäytyviä! Tyhjän panttina loisivat kauppakeskuksissa! Pukeutuvatkin noin kauheasti! Ja mitä kielenkäyttöä! Murrosikä voi olla tahmeaa aikaa, eikä sitä auta ollenkaan se, että aikuiset lyttäävät noin niin kuin lähtökohtaisesti.

Nuoret tarvitsevat aikuisten kunnioittamista vähintään yhtä paljon kuin aikuiset nuorten. Teinit haluavat olla luottamuksen arvoisia. Epävarmoille finninaamoille pitää osoittaa, että heissä on potentiaalia. Kun mietin, millaiset opettajat ansaitsivat omina teinivuosinani oppilaiden kunnioituksen, he olivat niitä, jotka saivat oppilaat uskomaan omiin vahvuuksiin. He eivät olleet lepsuja tai tiukkoja. He olivat reiluja.

Vaadin tähän maahan lisää kunnioitusta. Se tekisi tästä Suomesta paremman paikan elää niin opettajalle kuin teinillekin. Mutta mitenpä saada ihmiset kunnioittamaan toisiaan enemmän? Kuinka vaikuttaa syviin juurtuneisiin asenteisiin? Miten saada suomalainen isä kehumaan: ”Rakas, olet tehnyt herkullisia korvapuusteja”?

Seitsemän tyynyliinaa ja muita uskomuksia

Lapsen saamisen ympärille on kehittynyt toinen toistaan omituisempia uskomuksia. Lisääntyminen on niin iso juttu, että moni heittää hormonipäissään rationaalisuuden romukoppaan. Moni ihan järkeväkin ihminen tuntuu ottavan myytit tosissaan.

Uskomuksia on syntynyt muun muassa lapsen sukupuolen ympärille. Sukupuoli kun kiinnostaa kaikkia. Itse asiassa sukupuoli herättää muissa ihmisissä enemmän mielenkiintoa kuin meissä tulevissa vanhemmissa. Moni haluaa arvailla sukupuolta, koska emme tiedä saammeko tytön vai pojan. Varmimmat yksilöt ovat kertoneet pilttimme haaravälin sisällön vain vilkaisemalla minua. ”Selvä tyttömaha”, on ollut diagnoosi. Tyttömaha on leveä, poikamaha pysty. Se on vanhan kansan viisautta se, minulle on kerrottu. Poikalapsen kuorma on raskaampi, ja maha on siksi alempana.

Just joo. Taidan olla ilonpilaaja, mutta eiköhän mahan muotoon vaikuta sukupuolta enemmän aivan muut tekijät, kuten vaikkapa äidin ruumiinrakenne.

Vanha kansa tiesi paljon muutakin. Raskaudessa on erilaisia oireita riippuen vauvan sukupuolesta. Tyttömerkkejä ovat muun muassa makeanhimo, napaan päättyvä viiva vatsassa, paha pahoinvointi, käsien pehmeys, kiukkuisuus ja se, että rinnat kasvavat jo heti odotuksen alussa. Vauva myös potkii hillitysti ja hänen sydämen syke on korkea, yli 140. Poikaoireet ovat luonnollisestikin päinvastaiset.

Lista on lähes loputon. Sukupuolen voi ennustaa pätevästi jopa säärikarvoituksesta! Jos säärikarvojen kasvu kiihtyy, odottaa poikaa. Jos karvat kasvavat normaalisti, tulee tyttö.

Kuinka pätevää! Jos uskomuksia on uskominen, meille tulee hybridi. Oireita kun on molemmista sukupuolista.

Toinen suuri uskomusten mytty on synnytyksen käynnistyminen. Kansa tietää, miten se tapahtuu, vaikka tiede ei pysty selittämään asiaa. Nyt kun laskettuun aikaan on enää muutama yö, olen kuullut monenlaisia neuvoja. Perinteisesti ehdotetaan kolmen s:n konstia: siivousta, saunaa ja seksiä. Kannattaa myös istua risti-istunnassa, syödä itsensä ähkyyn ja rampata portaita edes taas.

Osa neuvoista on hyvinkin konkreettisia. Synnytys käynnistyy, kun silittää seitsemän tyynyliinaa. Silittäessä on jotenkin juuri oikealla tavalla kyyryssä, jotta synnytys voi alkaa.

Uskomukset jatkavat elämistään, koska ne ovat välillä oikeassa. Totta kai ovat, tilastollisestihan olisi aivan mahdotonta, etteivät olisi. En edes halua ajatella, kuinka monta ”mitä minä sanoin” -huikkausta kuulen, jos vauvamme on tyttö niin kuin mahan muoto antaa olettaa.

Myyttejä voi myös luoda uusia. Mitä todennäköisimmin teen jotain h-hetken koittaessa, joten voin ajatella, että juuri tekemäni asia käynnisti synnytyksen. Jos supistukset esimerkiksi alkavat pian tämän postauksen jälkeen, voin kertoa eteenpäin kirjoittamisen käynnistävän synnytyksen. Kirjoittamalla kun ajatukset saa pois tulevasta koitoksesta, mikä rentouttaa, mikä taas auttaa kohtua tekemään tehtävänsä eli supistelemaan. Pätevää – ja ainakin vähintään yhtä loogista kuin seitsemän tyynyliinan silittäminen.

Kiitollisuus ei ole perseestä

Sanon liian harvoin kiitos. En ole yksin. Me suomalaiset emme oikein osaa olla kiitollisia, vaikka syytä olisi. Meillä on hyvä maa, mutta me vain ruikutamme. Valitamme lääkäripulasta, pienestä opintotuesta, byrokratiasta, asumisen kalleudesta, maahanmuutosta, hallituksen toimimattomuudesta, tuottajahinnoista. Meuhkaamme ruuhkista, ruoasta ja säästä. Pahaa sanottavaa on kaikesta. 

Jos yhteiskunta on syvältä, niin monen henkilökohtainen elämä se vasta perseestä onkin. Koko päivä menee pilalle, kun lapsi herää liian aikaisin, hammasta vihloo tai koska pitää siivota.

Tekisi mieli huutaa, että lopettakaa valitus. Teillä on asiat hyvin. Katto on pään päällä ja suomalainen yhteiskunta ympärillä.

Meidän pitää olla kiitollisia siitä, että meillä on toimiva demokratia ja laaja hyvinvointivaltio monipuolisine palveluineen. Pidämme asioita itsestäänselvyyksinä, joten emme osaa olla kiitollisia. Maailmanlaajuisessa perspektiivissä on esimerkiksi käsittämätöntä, että tohtorin hatun voi saada päähänsä maksamatta koulutuksesta penniäkään.

 

Meidän pitää olla kiitollisia niinkin perustavanlaatuisesta asiasta kuin oikeudesta elää. Meillä yhteiskunta ei vainoa erilaisia ihmisiä tai toisinajattelijoita. Omakin tilanteeni olisi varsin karmea jo itärajan takana. Venäjällä henkeni ei paljoa painaisi. Olen oppositiopuolueen pää-äänenkannattajan toimittaja. Suomessa saan kaivaa maata pääministerin jalkojen alta niin paljon kuin ikinä ehdin. Venäjällä en uskaltaisi edes kokeilla. Jos yrittäisin, ainoa kiitos olisi luoti rinnassa.

Mietin kiitollisuutta pitkinä pääsiäispyhinä. Meidän perhe on joutunut käyttämään viime aikoina julkista terveydenhuoltoa. Pohdimme, miksi siitä kuulee niin paljon valituksia. Meillä ei ole ollut moitteen sijaa. Emme ole selvinneet jonottamatta, mutta minusta on kohtuutonta sitä odottaakaan. Hoito on ollut ensiluokkaista ja henkilökunta ystävällistä.

Olen todistanut ihmisten meuhkaamista ja turhautumista sairaalan käytävillä. Noillekin ihmisraunioille tekisi mieli sanoa pari sanaa. Ettekö ymmärrä olla kiitollisia siitä, että ylipäätään saatte hoitoa? Te pääsette pätevän lääkärin juttusille ilman kallista vakuutusta! Se ei ole perseestä! Välillä tuntuu, että suomalaiset ovat tottuneet liian hyvään. Kaikki pitäisi saada heti ilman mitään vastavuoroisuutta. Mitään saatuja oikeuksia ei haluta menettää. Kenties hyvinvointivaltio onkin paisunut liian laajaksi. Järjestelmät ovat raskassoutuisia.

En väitä, etteikö tässä yhteiskunnassa olisi ongelmia. Totta kai niitä on. Toivoisin vaan suomalaisilta nykyistä enemmän suhteellisuudentajua, suuren kuvan näkemistä kaiken piiperryksen rinnalla. Toki se on vaikeaa, eikä sitä yhtään helpota median toiminta. Tiedotusvälineet luovat todellisuuden kuvaa, mutta korostavat raflaavia yksityiskohtia. Hyvät uutiset eivät pääse mediassa läpi, koska epäkohtien etsiminen on tiedotusvälineiden tehtävä. Tarvitaan melkoisen hyvää medialukutaitoa, että todellisuus ei hämärtyisi.

Uskon, että jokainen meistä voi opetella kiitollisuutta. Kiitollisuus opettaa arvostamaan sitä, mitä meillä jo on. Kiitollisuus opettaa näkemään hyvää itsessä, toisissa ja ympäröivässä maailmassa. Se luo positiivista energiaa ja lisää onnellisuutta. Jokainen voi vaikkapa miettiä iltaisin yhden asian, josta on kiitollinen.

Oma listani on jo varsin pitkä. Olen kiitollinen niin puhtaasta vedestä, neuvolajärjestelmästä, terveydestä kuin rakkaudestakin. Olen kiitollinen elämälle.