Arvot – vain makuasioita

Yle julkaisi tänään suuren arvotutkimuksen. Sen nettisivuilla pystyy testaamaan omia arvojaan ja vertaamaan tuloksia muiden suomalaisten tuloksiin. 

 

Jo pitemmän aikaa on ollut aistittavissa, että arvokeskustelu nousee pinnalle politikassa ja laajemmin koko yhteiskunnassa. Viime eduskuntavaaleissa arvoista puhuttiin enemmän kuin ehkä koskaan. Presidentti Sauli Niinistöä korostetaan ”arvojohtajana” – muuta valtaahan presidentillä ei enää ole.

Yle otsikoi ”vertaa itseäsi arvokoneessa muuhun Suomeen”. En ihan ymmärrä. Miksi minun pitäisi asettaa omat arvoni johonkin suhteeseen muiden arvoihin nähden? Ovatko toisten arvot arvokkaampia kuin toisten? Onko laaja arvokeskustelu paikallaan?

Arvot ohjaavat ihmisten toimintaa. Siksi niillä on merkitystä. Ihannetilanteessa arvot ovat jotain, jotka vaikuttavat ihmisen valintoihin ja tekoihin myönteisellä tavalla. Jos yksilö on punninnut omat arvonsa eli sen mitä pitää tärkeänä ja toimii sen mukaan, saavuttaa elämänhallinnan ja onnellisuuden. Arvot näyttävät polun.

Yhteiskunnan toimivuuden kannalta on ihanteellista, jos on joukko yleisesti hyväksyttäjä arvoja, joiden pohjalta yhteistä järjestelmää kehitetään. Aiemmin suomalaiset jakoivat esimerkiksi ahkeruuden, tai laajemminkin kristilliset, arvot. Näin ei enää ole. Suomessa ei ole enää yhteisiä arvoja.

Arvot jakavat meitä enemmän kuin koskaan. Sen vuoksi poliittinen päätöksenteko on aina vain haastavampaa.

Samalla kun arvot jakavat kansaa, ne ovat ihmisille yhä tärkeämpiä. Moni äänestää arvokysymysten perusteella. Nuorelle kassaneidille oleellisempi äänestyskriteeri on ehdokkaan suhtautuminen homoliittoihin kuin se, että ehdokas edustaa vasemmistolaista puoluetta.

Vanhat puolueet ovat arvokeskustelun edessä ymmällään. Syy on selvä: arvokysymykset jakavat myös puolueet. Keskustaan mahtuu niin umpikonservatiivi änkyrä ukko kuin korkokengissä liihotteleva liberaali biseksuaali. Arvokysymykset on eduskunnassa määritetty perinteisesti omantunnon kysymyksiksi, joissa jokainen saa painaa mitä nappia haluaa.

Arvokeskustelusta hyötyvät eniten poliittiset ääripäät ja uudemmat puolueet – vihreät ja perussuomalaiset. Niitä äänestämällä tietää (ainakin suunnilleen) mitä mieltä ehdokas on ruotsin kielen asemasta, maahanmuutosta tai homoliitoista. Keskustalle, kokoomukselle ja SDP:lle tilanne on kinkkinen. Arvot vaihtelevat. Äänestäjät ovat syystäkin hämillään.

Arvokeskustelulle on paikkansa, mutta siinä on myös vaaransa. Lopulta kun arvot ovat jokaisen oma asia. Ihmisten luokittelu arvojen perusteella on yksioikoista. Olen liberaali, mutta joissakin asioissa hyvin konservatiivi. Siksi en haluaisi mitään viittaa itselleni.

Arvokeskustelu menee helposti hedelmättömäksi jankkaamiseksi. Jos mielipiteet perustuvat vain ja ainoastaan arvoihin, perustelut jäävät ontoiksi. Syntyy kehäpäätelmiä ja loputonta huonoa keskustelua.

Arvoristiriitoja on hankala ratkaista, koska loppujen lopuksi arvot ovat makuasioita.

PS. Ylen mukaan olen leijona. Niin että räyh vaan!

Leijona asuu keskikokoisessa kunnassa ja on usein nainen. Hän on laillisuuden vankka kannattaja: lakia ei sovi rikkoa, vaikka se olisi ristiriidassa oman moraalin kanssa. Hän ei ottaisi Suomeen lisää pakolaisia. Sen sijaan sosiaalituet johtavat leijonan mielestä siihen, että ihmiset eivät ota vastuuta itsestään. Leijona vapauttaisi susijahtia nykyisestä ja on sitä mieltä, että joillain ryhmillä on taipumusta rikollisuuteen enemmän kuin toisilla. Ilmastonmuutoksen eteen leijona olisi valmis tinkimään energiankulutuksesta.

Mamma panostaa rakkauspakkauksiin ja muita ärsyttävyyksiä

Tietyt sanat ärsyttävät. Tai suorastaan vihastuttavat. Taannoin Helsingin Sanomien toimittaja Mikko-Pekka Heikkinen keräsi omilta Facebook-kavereiltaan inhokkisanalistan, joka julkaistiin jutun muodossa lehdessä. Mukana oli kamalia sanoja, kuten jaxuhali, masuasukki ja tahtotila.

Myöhemmin lukijat saivat äänestää suomen ruminta sanaa. Tulos oli selkeä. Ärsyttävin sana sai yli kymmenen prosenttia äänistä. Tuo sana oli vittu. (perusteluita ei liene tarvita.)

En ole lingvisti, mutta toimittajana tietyt sanat todella raivostuttavat. Niinpä keräsin oman inhokkilistani. Kaikkia valintoja en osaa edes perustella järkevästi. Ne vain saavat sapen kiehumaan.

PANOSTAA. Poliitikot rakastavat eri asioihin panostamista. Suuresti kunnioittamani Arvi Lind on opettanut minulle, että suomen kielessä panostaminen voi tarkoittaa vain sitä, että asetta täytetään panoksella tai panoksilla. Niin kerta!

JUURIKIN. Siis yhteydessä ”juurikin näin”. Eikö pelkkä juuri riitä? Ja senkin voi todennäköisesti jättää pois.

MAMMA. Erityisesti jos ihminen puhuu itsestään mammana. Eikö voi sanoa suoraan, että MINÄ MENEN tänään ulos eikä ”TÄMÄ MAMMA MENEE tänään ulos”? Ihan kuin äiti ei olisi enää ensisijaisesti yksilö, vaan äiti. Siis aivan raivostuttavaa.

RESURSSIT. Poliittisen kapulakielen lempilapsi. Sana ei vain tarkoita täsmällisesti yhtään mitään, eikä tarkoitus avaudu usein lauseyhteydestäkään. Resurssit voivat olla mitä vain – rahaa, ihmisiä, tiloja… Hämärät ilmaisut eivät tee asiasta yhtään sen parempaa.

VOIMAANTUA. En tiedä miksi, mutta sana kuulostaa tekemällä tehdyltä. Mitä voimaantuminen edes tarkoittaa? Sitä, että ihminen voi sisäisesti paremmin?

LÖYTYÄ. Suomen kielessä jokin voi löytyä vain jos se on hukassa. Sanaa käytetään nyt aivan väärissä ja ärsyttävissä yhteyksissä. Tämä inhottavuus on tullut ruotsin kielestä, niin kuin moni muukin (kuten OMATA).

RAKKAUSPAKKAUS. Hellyttelynimistä teennäisin ja ällöttävin. Jos ne rakkaat on niin pakkauksia, niin eikö niille voisi keksiä hieman parempia ja persoonallisempia lempinimiä?

Ja vielä lopuksi yksi kulunut fraasi:

SE TUNNE… Erityisesti sosiaalisessa mediassa aivan liikaa käytetty idiootti fraasi. SE TUNNE, KUN HALUAA ETTÄ SE TUNNE –FRAASIN KÄYTTÖ LOPETETTAISIIN, KIITOS.

Kun tisseistä tulee julkiset

Viimeisen parin viikon aikana olen törmännyt useisiin imettämistä koskeviin uutisiin. Otsikot ovat kirkuneet kuinka ”Suomalaiset imettävät liian vähän” ja kuinka ”Imetys päättyy usein pettymykseen”.

 

Onko imettäminen aina ollut naisille näin vaikeaa? Vai kiinnitänkö asiaan vain erityistä huomiota, koska se on itselle ajankohtainen?

Niin tai näin, imettäminen herättää intohimoja. Jokaisella äidillä (ja kaikilla muillakin) on siihen mielipiteensä. 

Suhde oman lapsen rintaruokkimiseen on monelle suomalaisäidille yksi suuri monimutkainen uskomusten, paineiden ja olettamusten vyyhti. Imettäminen tulee iholle. Se on henkilökohtaista äitiyden ydintä.

 

Miksi siis vouhkata? Imettäminenhän pitäisi olla naisille luonnollista, helpompaa kuin mikään, koska niin on tehty aina. Emme muuten olisi tässä.

Imettäminen on arka ja keskustelua herättävä aihe monesta syystä.

Ensinnäkin äitiys on monelle naiselle suorittamista, vaikka hyvälle äitiydelle ei ole mittaristoa. Paitsi että on. Imetys. Moni ynnää yhteen, että hyvä äiti imettää pitkään, huono ei, vaikka ymmärtää, että niillä asioilla ei ole mitään tekemistä keskenään.

Suorittava äiti ottaa imetyksestä paineita, jolloin se hankaloituu entisestään. Jos imetys ei jostain syystä onnistu, syyllistetään. Se taas ei auta mitään.

Toiseksi imettäminen herättää tunteita, koska jokaisella äidillä on siitä kokemusta. Jokainen uskoo olevansa asiantuntija. Joidenkin mielestä imettämiseen ei saanut synnytyssairaalassa tarpeeksi tukea. Toiset puhuvat imetysmafiasta, joka alkaa tuputtaa ainoaa oikeaa vaihtoehtoaan jo ennen kuin lapsi on maailmassa.

Äitien suhtautuminen omaan kehoonsa vaihtelee. Ja siitähän imettämisessä on kysymys. Omasta yksityisestä rinnasta tulee jotain julkista. Vauvan ravintoa. Muutos voi olla hämmentävä. Yht`äkkiä puolitututkin alkavat kysellä tissimaidostasi ja nänniesi kestävyydestä. Yht`äkkiä sinun pitäisi olla valmis paljastamaan rintasi kauppakeskusten lastenhoitohuoneissa.

Kun toisille imettäminen edes puolijulkisesti on kauhistus, toiset tekevät sitä missä vain. Näin kesällä Linnanmäellä äidin, joka imetti kävellessään. Keskellä väenpaljautta tämä nainen oli rinta paljaana vauva tississä roikkuen.

Imettäminen on meille hankala pala, koska meillä on vaihtoehto. Kaupasta kuka vain voi ostaa korviketta. Epäilenpä että kehitysmaissa imetys ei ole tällainen ongelma kuin meillä. Siellä ei ole vaihtoehtoja. Lapset ovat rintaruokinnassa pitkään, jopa 7-vuotiaksi.

Imettäminen on länsimaiselle nykynaisille hankala asia, koska tissit. Tuoreen tutkimuksen mukaan vain 40 prosenttia brittiäideistä imettää. Osa äideistä kieltäytyy ”nolosta ja moraalittomasta” imettämisestä, koska naisen rinnat on vahvasti seksualisoitu. Siis brittiäidit uskovat, että rinnat ovat olemassa enemmin miehiä kuin lapsia varten. Toivottavasti Suomessa kukaan ei elä tuossa uskossa.

Imettäminen on jokaisen oma asia. Uskon, että jokainen äiti tietää parhaiten mikä sopii heidän perheen tilanteeseen. Kaikki eivät halua tai pysty haluamisesta huolimatta imettämään. Sellaisiakin valintoja pitää kunnioittaa.

Meillä imettäminen on sujunut alusta asti hyvin. Maitoa on riittänyt ja se on kelvannut omppuposkiselle neidille.

Olen elänyt imettämisen kanssa päivän kerrallaan, sillä uskon äidinmaidon olevan parasta ravintoa pienelle. Lapsi on nyt seitsemän kuukautta ja sai eilen illalla ensimmäistä kertaa kaupasta kannettua maitoa, vieroitusvalmistetta. Aion nimittäin pian käydä pian ulkona - ihan yksin rintojeni kanssa. Lienee jo hyvä aika oppia, että pullo ja isi on illalla aivan yhtä hyvä vaihtoehto kuin tissi ja äiti.

Suositusten suossa

Moni on kysynyt, että miltä tuntuu olla äiti. Tietysti ihanaa, olen vastannut. Mutta on tämä muutakin. Nimittäin suositusten suossa rämpimistä.

 

Vanhempia opastetaan lasten kasvatuksessa. Neuvolantädit antavat suullisten ohjeiden lisäksi jos jonkinlaista vihkosta ja lappusta. Ohjeita noudattamalla pikkupilteistä kasvaa kunniallisia kansalaisia ja veronmaksajia. 

On tietysti hyvä, että tietoa jaetaan, mutta joku raja. Pliis.

 

Suositukset sekoittavat tervehenkisemmänkin vanhemman pään. Samassakin neuvolassa voi saada erilaisen suosituksen riippuen neuvojasta. Vanhan kansan neuvolantäti sanoi minulle, että kyllä lapsen voi antaa itkeä, että pääsee itse käymään vaikka suihkussa. Ei se siihen kuole.

Anteeksi vain, mutta en totellut. Toinen, nuoremman polven täti kun oli kertonut minulle, että lapsen huudattamista ei enää suositella missään tapauksessa.

Eri paikkakunnilla ohjeistetaan eri tavalla. Helsinkiläinen kaverini näytti neuvolasta saamaansa lappua, jossa puolivuotiaan kehotettiin syömään päivässä kuusi ateriaa. Meidän neuvolassa puhuttiin viidestä.

Hmm. Kumpaahan tottelisi? Vai keksisikö omat suositukset? Vai kysyisikö ensi viikolla, jos suositukset ovatkin muuttuneet?

Suositukset ovat siis usein keskenään ristiriidassa. Aloita kiinteät perunalla! Älä aloita perunalla, aloita bataatilla! Ei kun porkkanalla!

Imettävä äiti ei saa nauttia ollenkaan alkoholia! Lasi viiniä ei haittaa mitään, koska alkoholi ei eriydy äidinmaitoon!

Osa suosituksista on sellaisia, joita kukaan ei noudata. Virallisesti suositellaan täysimetystä puolivuotiaaksi saakka. En tiedä ketään, kuka olisi venyttänyt kiinteiden antamisen noin pitkälle. Hyvä suositus, eikö?

En usko, että kukaan pystyy kasvattamaan suositusten mukaista lasta. Ja siitäkin huolimatta suurimmasta osasta pienistä ihmisistä kasvaa täysin terveitä vähän suurempia ihmisiä. Outoa, eikö?

Lapsi ei kärsi siitä, että vanhemmat käyttävät omaa päätänsä arkisissa tilanteissa. Sitä paitsi lapset ovat erilaisia. Ei voida asettaa normia, jonka mukaan kaiken pitäisi sujua.

Voin myöntää, että olemme rikkoneet suosituksia. Pliis. Älkää kertoko neuvolantädeille!

Emme antaneet pitkään aikaan D-vitamiinia viittä tippaa niin kuin ohje kuului. Parina päivänä niin teimme ja siitä ei seurannut muuta kuin mahanpuruja ja itkuja. Tyttömme oli pitkään parin tipan varassa. Siis silloin kun muistimme vitamiinin antaa. Kun neuvolantäti kysyi, joko lapsi saa D-vitamiinia, nyökkäilin. Eihän hän määrää kysynyt.

Meillä jo viisikuinen istui, vaikka virallisten suositusten mukaan vasta puolivuotias on siihen kykenevä. Siihen meillä tosin oli oikein lupa neuvolasta, kun täti huomasi kuinka tyttäremme istui selkä suorana. Ei kun syöttötuoliin vaan, kun noin hienosti istuu!

Seuraava rikkomus on jo mielessä. Ajattelimme pian käydä saunassa koko perhe, vaikka suositusten mukaan se on suotavaa vasta lapsen ollessa vuoden ikäinen.

Yrittäkääpä estää, p*****!

Muutosvastarintainen muinaisjäänne

Sairaana voi jäädä kotiin, mutta tilalle pitää lähettää robotti. Päivälliseksi syödään karppi omasta akvaariosta ja kupin rikkouduttua tilalle tulostetaan uusi. Kello kertoo elinajanodotteen ja varaelimet kasvavat biopankissa.

 

Uusimmassa Tiede-lehdessä on artikkeli, jossa maalataan arkeamme vuonna 2026. Mielikuvituksellinen teksti sai minut mietteliääksi. Vuosi 2026 tulee pian. Siihen ei ole kuin 13 vuotta. Voiko tuo kaikki toteutua?

Ihminen on kehitysuskoinen laji. Historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka ihminen uskoo edistykseen. Uuteen teknologiaan on liitetty aina suuria toiveita. Kun höyrykone keksittiin, uskottiin sen tuovan onnea, rauhaa ja tasa-arvon. Sähkön yleistyttyä luultiin ruuhkien ja slummiutumisen loppuvan.

Toisin on käynyt. Yksikään uusi keksintö ei ole tuonut maailmaan rauhaa tai lopettanut onnettomuutta. Päinvastoin. Mitä monimutkaisemmaksi globalisoituva maailmaa muuttuu, sitä enemmän on ongelmia.

Ihmiskunta luulee viisastuvansa, koska on kehittänyt kaikenlaista teknologiaa, mutta ei se niin mene. Olemme ehkä keksineet älypuhelimet ja sähköautot, mutta se ei tee meistä yhtään sen parempia kuin esi-isistämme. Me sodimme ja tapamme toisiamme aivan yhtälailla. Me voimme itse asiassa huonommin kuin edelliset sukupolvet. On kaikenlaista tappavaa tautia ja masennusdiagnoosia.

On päivänselvää, että teknologian tai mikään muukaan kehitys ei tee ihmistä onnelliseksi. Silti yhteiskuntaa rakennetaan sen olettamuksen pohjalta, että kehitys kehittyy ja sen kuuluu kehittyä. Kehitysuskovaisia on taloudessa, politiikassa ja tieteessä.

Minusta ainaisen kasvun ja kehityksen ideologiaa pitää kyseenalaistaa. Miksi kehityksen pitää aina vain kehittyä?

Otetaanpas esimerkiksi bruttokansantuote. Sen pitäisi kasvaa aina vain. Jos se ei kasva kahtena peräkkäisenä vuonna, olemme virallisesti taantumassa (sehän olisi katastrofi!). BKT:n tuijottaminen ei tee autuaaksi. Sen kasvu ei kerro mitään ihmisten hyvinvoinnista tai siitä, että Suomi olisi suomalaisille jotenkin parempi paikka.

Politiikkaa tehdään kehitysuskoon nojaten. Lisäydinvoimaa pitää rakentaa, koska Suomen energiantarve mukamas kasvaa. Pohjalla on ylioptimistia ja epämääräisiä arvioita asiasta. Ydinvoima on kehitysuskovaisten mukaan turvallista, vaikka ydinjätteen loppusijoitusta ei ole ratkaisu. Teknologian kehitys ratkaisee kuulemma ongelman (mutta mitä jos ei ratkaisekaan?).

Ei kehityksen pidä olla itseisarvo. Kehitys on tehnyt monet ihmiset onnettomiksi. Työpaikoilla "kehittäminen" on tuonut monelle lopputilin kouraan. Sosiaali- ja terveyspalveluissa ”kehittäminen” tarkoittaa palveluiden tehostamista. Eli apua ei saa, vaikka tulisi sitä hakemaan hirttosilmukka valmiiksi kaulassa.

Pahinta on, että kehitysuskovaisuus on tällä hetkellä kovasti in. Nyt pitää luoda visioita ja strategioita! Jos et usko, että kehitys kehittyy ja että kehitys tekee maailmasta paremman paikan, sinut leimataan jämähtäneeksi. Muutosvastarintaiseksi muinaisjäänteeksi.

Sellainen minä taidan hieman olla. En ymmärrä moniakaan uusia hömpötyksiä. En ymmärrä, miksi vuonna 2026 säätiedotuksen pitäisi heijastua tienpinnalle. Eikä tapetin tarvitse vaihtua nappia painamalla. Eikä vessan kuulu olla paperiton.

En usko Tiede -lehden artikkelin visioiden toteutuvan. Tässä kaikessa kehityshuumassa voi tulla takapakkia ennemmin kuin kehityshuuruissa uskommekaan. Historia on nimittäin opettanut senkin, että kehityksen ainainen kehitys ei ole luonnonlaki.

Niin se Roomakin kuulkaa luhistui yhden sukupolven aikana.