Kun elämässä ei tarvitse tehdä mitään

Kävin eilen elokuvissa. Olisi ehkä pitänyt jättää väliin, sillä ahdistus on seurannut tähän päivään. Näin Virpi Suutarin dokumenttielokuvan Hilton!, joka kertoo nuorista helsinkiläisistä syrjäytyneistä. Janne, Toni, Mira, Pete ja Make elävät nuorisosäätiön vuokratalossa. Kukaan viisikosta ei tee mitään järkevää. Sitäkin enemmän he vetävät röökiä, juovat kaljaa, hakkaavat seiniä, ajelehtivat, turhautuvat.

Syrjäytymisestä on puhuttu viime aikoina paljon. Yhteiskunnallinen keskustelu on huolestunutta puhetta, joka perustuu mielikuviin ja tilastoihin. Syrjäytymisestä puhuvat ihmiset, joilla ei ole kaiken ulkopuolelle jääneiden maailmasta mitään kokemusta.

Hilton! oli pysäyttävä kokemus, koska se toi syrjäytyneet nuoret suoraan iholle. Olen keskiluokkainen tavallisen perheen tyttö. Ei minulla ole mitään kokemusta erilaisesta elämästä. En tiedä, miltä tuntuu, jos on pitänyt koko lapsuus pelätä äidin ryyppykavereita tai isän lyömistä. En tiedä, miltä tuntuu istua peruskoulu läpi todistus täynnä vitosia vailla ajatusta haaveammatista.

Suutarin dokumenttielokuva herätti yhden suuren kysymyksen. Miksi nuori ihminen syrjäytyy ja jää kaiken ulkopuolelle? Onko vika yhteiskunnassa vai yksilössä?

Mielestäni syytä on molemmissa. Yhteiskunta on julma ja vaikea paikka muille kuin vahvoille. Jo pelkästään Kelan laput ovat käsittämätöntä koodikieltä. Koulut ovat teoriapainotteisia. Jos olet erilainen oppija, putoat. Arvioiden mukaan Suomessa on yli 50 000 sellaista nuorta, jotka eivät ole koulussa tai töissä, eikä heillä ole peruskoulun lisäksi muuta koulutusta. Ja luku vain kasvaa.

Yhteiskunta yrittää saada näistä nuorista kopin. Niin pitääkin. Hallitus on lanseerannut hienolta kuulostavan nuorisotakuun. Korulauseiden mukaan se takaa jokaiselle alle 25-vuotiaalle nuorelle ja alle 30-vuotiaalle vastavalmistuneelle jotain tekemistä kolmen kuukauden kuluessa työttömäksi jäämisestä.

Olen realisti. Nuorisotakuu ei toteudu. Hallitus leikkaa samaan aikaan koulutuspaikkoja. Useissa kunnissa rahaa ei ole. Muutama päivä sitten Yle uutisoi uudesta työkokeilulaista. Se poisti työharjoittelut ja työelämävalmennukset, joten nyt työkokeiluun pääsee vain, jos tietää tulevan ammattinsa. Suurin osa työpajoille pyrkivistä nuorista ei tiedä.

Takuu ei toteudu, koska myös yksilön pitää ottaa vastuu itsestään. Yhteiskunta ei voi käskeä ketään ryhdistäytymään. Valtio ei voi Miran tai Tonin puolesta herätä aamulla ja raahautua kouluun. Valtio ei voi määrätä säätä; sateinen ilma kun oli elokuvan nuorille este lähteä neljän seinän sisältä. Elokuvan nuoret tuntuivat tyytyvän tilanteeseensa. He ajattelivat, ettei minun tarvitse tehdä mitään, jos en halua. Nuorisotakuu ei muuta asenteita.

Elokuvan nuorten suhtautumista elämään on hankala ymmärtää. Katsoessani elokuvaa minussa heräsi vihaa. Mistä näköalattomuus kumpuaa? Eivätkö nuo tajua, että tuollainen loisiminen on väärin? Miten viinaan ja tupakkaan on kuitenkin aina rahaa? Ei syrjäytyneitä pidä aina vain paapoa. Pitää myös syyllistää. Jos ihminen ei koe toimivansa väärin, hän ei muuta elämäänsä

Dokumentin nuoria yhdistää yksi asia: rosoinen lapsuus. On alkoholismia, perhekoteja, työttömyyttä. Syrjäytyminen periytyy. Nämä ihmiset ovat saaneet lähtökohtaisesti huonommat pelimerkit elämään. Perinteisesti uskottelemme Suomessa, että täällä kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet. Ei muuten ole. Meillä kasvaa lapsia, jotka eivät tiedä, että aikuiset käyvät töissä ja aamulla syödään puuroa.

Koska olen viimeisilläni raskaana, dokumentissa esiintyvät lapset herkistivät erityisesti. Mietitäänpä vaikka Peten 7-vuotiasta tyttöä. Isä ja äiti ovat eronneet. Ainakaan isän luona elämisen malli ei ole häävi. Isän jääkaappi on täynnä kaljaa. Isän parvekkeella on oksennusta ja muuta törkyä. Isän kanssa revitään laskuja ja heitetään palat ilmaan. Niin syntyy lumisadetta.

Entäpä sitten elokuvassa syntyvä Miran pieni Luna-tyttö? Äidillä on diagnosoitu päihde- ja mielenterveysongelmia. Isä ei ole kuvioissa, mutta jos olisi, hän olisi väkivaltainen. Koko raskausajan äiti polttaa. Ympärillä ei tunnu olevan yhtään normaalia aikuista.

Olen presidentti Sauli Niinistön linjoilla siinä, että lapset ja nuoret tarvitsevat tavallista arkea. Kaikki lähtee kasvatuksesta. Elämisen malli tulee kotoa. Miten muuten lapsi voisi käsittää, että kun lasku tulee postissa, se maksetaan eikä sillä leikitä lumisadetta? Jos äiti ja isä makaavat aina vain kotisohvalla, miten ihminen voi oppia, että työnteko on normaalia? Pitää olla melkoisen vahva ihminen, että tuollaiset asiat oivaltaa itse.

Minulla ei ole ratkaisua syrjäytymiseen. Tarvitsemme muutoksia vähän kaikkialla. Tarvitsemme niin tukea perheille, nuorille uudenlaista koulutusta, vähemmän byrokraattisia järjestelmiä kuin asennemuutostakin.

Tarvitsemme uskoa ihmisiin ja ihmisyyteen. Kukaan ei ole toivoton. Aina voi muuttua. Mirallakin näyttää menevän jo paremmin. Luin lehtijutun, joka kertoi tytön elämästä kuvausten jälkeen. Pieni ihminen on herättänyt Mirassa uudenlaista elämänuskoa. Lastaan rakastaa niin pyyteettömästi, että hänelle haluaa vain hyvää. Miralla on unelma, oli jo kuvausten aikaan. Hän haluaa laulaa. Elokuvassakin kuullaan, että sitä hän osaa tehdä. Hän visertää kuin lintunen.

Yksikin haave voi kannatella elämässä eteenpäin. Toivon todella, että niin käy Miralle ja sitä myötä suloiselle Luna-tytölle.

Yö, jolloin päätös syntyi ja uni kertoi Jyrki Kataisesta

Nyt se tapahtui. Liityin bloggaajien tuhatpäisenä vellovaan mereen ja luulen mukamas erottuvani joukosta. Kirjoitan elämästäni, uudesta elämästä, joka vielä viihtyy sisälläni sekä yhteiskunnasta, sen epäkohdista ja politiikasta. Kirjoitan kaikesta siitä, mihin minulla on sanomista. Niin olen päättänyt, eikä tavoite ole mielestäni yhtään realistinen, mutta yritän silti. Olen äitiyslomalla oleva toimittaja. Minulla on tarve purkautua.

Keksin bloggaamisen viime yön unettomina hetkinä. Tuijottaessani sängyn vierellä olevaa vielä tyhjää pientä petiä pinnoineen mietin jälleen, että elämäni on pian täysin erilaista. Nyytti vie kaiken energiani, jos niin annan käydä. Tarvitsen jotain omaa ja henkilökohtaista. Ja mikäpä onkaan sen oivallisempi keino jäsentää maailmaa kuin kirjoittaminen? Ei mikään! Siispä teen blogin.

Päätös syntyi. Pian tuli unikin, mutta millainen! Näin unta pääministeri Jyrki Kataisesta ja kokoomuksen politiikasta. Sekoomus on ollut viime aikoina otsikoissa niin Himas-kohun kuin budjettiriihen vuoksi. Viikonloppuna Jyrki vaihtoi puvuntakin villaneuleeseen ja isännöi Saariselällä korkean tason epävirallista EU-johtajien tapaamista. Kuvat poroja rapsuttavista päämiehistä levisivät maailmalle. Ei ihme, että Jyrki tuli uneeni, kun julkisuus on ollut niin näkyvää.

Mitä unessani sitten tapahtui? Minä olin minä itse: umpikepulainen. Olin jostain syystä joutunut kokoomuslaisia täynnä olevaan linja-autoon. Olimme pysähtyneenä synnyinpitäjäni Posion K-marketin pihalle ja pääministeri Katainen esitteli puolueensa linjauksia. Hän oli jakanut kaikille vihkoset, joiden ulkoinen ilme vastasi pitkälti 7päivää -lehteä. Jokaisella sivulla oli suuri värikäs kuva ja vain sanan tai parin verran tekstiä. Oli kuva miesparista ja teksti ”sukupuolineutraali avioliittolaki”. Mistään ei ilmennyt mitä mieltä kokoomus on asioista.

Selasin julkaisua järkyttyneenä, Jyrki puhui linja-auton edessä suu omahyväisessä virneessä ja kokoomuslaiset nyökkäilivät tyytyväisenä. Minulla kiehahti yli. Nousin ylös ja meuhkasin. Syytin pää punaisena kokoomusta mielikuvilla pelaamisesta ja tyhjistä sanoista. Viisikymmentä kokoomuslaista suuttui minulle. Pukumiehet ja jakkupukuiset naiset lähtivät näreissään bussista, osa nakkeli niskojaan, joku sanoi, että ”tuo luulee niin olevinaan”. Kokoomuslaiset purkautuivat ostoksille markettiin. Minä jäin yksin linja-autoon.

Siihen uneni päättyi. En ole mikään suuri unien tulkitsija, mutta tässä tarinassa on totuuden jyvänen. Kokoomus pelaa mielikuvilla taitavasti. Sen tuloksena suomalaiset pitävät kokoomusta erilaisena puolueena kuin mitä se todellisuudessa on. Kokoomus ajaa kylmää oikeistolaista ja keskittävää politiikkaa, mutta äänestäjät ajattelevat vain, että ”on siistiä äänestää kokoomusta”.

Mitä muuta uneni kertoo? Onko minulla jo nyt vieroitusoireita aikuisten elämästä? Ennen äitiyslomaani askartelin päivät politiikan toimittamisen parissa. Nyt päivieni rytmi on erilainen. Luen aamun lehteä kaksi tuntia, virkkaan pieniä tumppuja, käyn lyllertämässä lenkillä niin hitaasti, että huonojalkaiset mummotkin viuhtovat ohitse. Syön lounaan, luen lisää, nukun päiväunet, teen ruokaa jo kahdelta, vaikka mieheni tulee kotiin vasta neljältä.

Minulla ei ole vielä käsitystä siitä, mitä arki on vauvan synnyttyä. Yksi asia on kuitenkin varmaa. Vaikka pikkuinen olisi kuinka haastava yksilö tahansa, en voi olla seuraamatta ja kommentoimatta yhteiskunnan tapahtumia. Ja juuri siihen tämän blogin ajatus perustuu. Ruodin niin vauvan kuin hallituksen pukluja.