Kun elämässä ei tarvitse tehdä mitään

Kävin eilen elokuvissa. Olisi ehkä pitänyt jättää väliin, sillä ahdistus on seurannut tähän päivään. Näin Virpi Suutarin dokumenttielokuvan Hilton!, joka kertoo nuorista helsinkiläisistä syrjäytyneistä. Janne, Toni, Mira, Pete ja Make elävät nuorisosäätiön vuokratalossa. Kukaan viisikosta ei tee mitään järkevää. Sitäkin enemmän he vetävät röökiä, juovat kaljaa, hakkaavat seiniä, ajelehtivat, turhautuvat.

Syrjäytymisestä on puhuttu viime aikoina paljon. Yhteiskunnallinen keskustelu on huolestunutta puhetta, joka perustuu mielikuviin ja tilastoihin. Syrjäytymisestä puhuvat ihmiset, joilla ei ole kaiken ulkopuolelle jääneiden maailmasta mitään kokemusta.

Hilton! oli pysäyttävä kokemus, koska se toi syrjäytyneet nuoret suoraan iholle. Olen keskiluokkainen tavallisen perheen tyttö. Ei minulla ole mitään kokemusta erilaisesta elämästä. En tiedä, miltä tuntuu, jos on pitänyt koko lapsuus pelätä äidin ryyppykavereita tai isän lyömistä. En tiedä, miltä tuntuu istua peruskoulu läpi todistus täynnä vitosia vailla ajatusta haaveammatista.

Suutarin dokumenttielokuva herätti yhden suuren kysymyksen. Miksi nuori ihminen syrjäytyy ja jää kaiken ulkopuolelle? Onko vika yhteiskunnassa vai yksilössä?

Mielestäni syytä on molemmissa. Yhteiskunta on julma ja vaikea paikka muille kuin vahvoille. Jo pelkästään Kelan laput ovat käsittämätöntä koodikieltä. Koulut ovat teoriapainotteisia. Jos olet erilainen oppija, putoat. Arvioiden mukaan Suomessa on yli 50 000 sellaista nuorta, jotka eivät ole koulussa tai töissä, eikä heillä ole peruskoulun lisäksi muuta koulutusta. Ja luku vain kasvaa.

Yhteiskunta yrittää saada näistä nuorista kopin. Niin pitääkin. Hallitus on lanseerannut hienolta kuulostavan nuorisotakuun. Korulauseiden mukaan se takaa jokaiselle alle 25-vuotiaalle nuorelle ja alle 30-vuotiaalle vastavalmistuneelle jotain tekemistä kolmen kuukauden kuluessa työttömäksi jäämisestä.

Olen realisti. Nuorisotakuu ei toteudu. Hallitus leikkaa samaan aikaan koulutuspaikkoja. Useissa kunnissa rahaa ei ole. Muutama päivä sitten Yle uutisoi uudesta työkokeilulaista. Se poisti työharjoittelut ja työelämävalmennukset, joten nyt työkokeiluun pääsee vain, jos tietää tulevan ammattinsa. Suurin osa työpajoille pyrkivistä nuorista ei tiedä.

Takuu ei toteudu, koska myös yksilön pitää ottaa vastuu itsestään. Yhteiskunta ei voi käskeä ketään ryhdistäytymään. Valtio ei voi Miran tai Tonin puolesta herätä aamulla ja raahautua kouluun. Valtio ei voi määrätä säätä; sateinen ilma kun oli elokuvan nuorille este lähteä neljän seinän sisältä. Elokuvan nuoret tuntuivat tyytyvän tilanteeseensa. He ajattelivat, ettei minun tarvitse tehdä mitään, jos en halua. Nuorisotakuu ei muuta asenteita.

Elokuvan nuorten suhtautumista elämään on hankala ymmärtää. Katsoessani elokuvaa minussa heräsi vihaa. Mistä näköalattomuus kumpuaa? Eivätkö nuo tajua, että tuollainen loisiminen on väärin? Miten viinaan ja tupakkaan on kuitenkin aina rahaa? Ei syrjäytyneitä pidä aina vain paapoa. Pitää myös syyllistää. Jos ihminen ei koe toimivansa väärin, hän ei muuta elämäänsä

Dokumentin nuoria yhdistää yksi asia: rosoinen lapsuus. On alkoholismia, perhekoteja, työttömyyttä. Syrjäytyminen periytyy. Nämä ihmiset ovat saaneet lähtökohtaisesti huonommat pelimerkit elämään. Perinteisesti uskottelemme Suomessa, että täällä kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet. Ei muuten ole. Meillä kasvaa lapsia, jotka eivät tiedä, että aikuiset käyvät töissä ja aamulla syödään puuroa.

Koska olen viimeisilläni raskaana, dokumentissa esiintyvät lapset herkistivät erityisesti. Mietitäänpä vaikka Peten 7-vuotiasta tyttöä. Isä ja äiti ovat eronneet. Ainakaan isän luona elämisen malli ei ole häävi. Isän jääkaappi on täynnä kaljaa. Isän parvekkeella on oksennusta ja muuta törkyä. Isän kanssa revitään laskuja ja heitetään palat ilmaan. Niin syntyy lumisadetta.

Entäpä sitten elokuvassa syntyvä Miran pieni Luna-tyttö? Äidillä on diagnosoitu päihde- ja mielenterveysongelmia. Isä ei ole kuvioissa, mutta jos olisi, hän olisi väkivaltainen. Koko raskausajan äiti polttaa. Ympärillä ei tunnu olevan yhtään normaalia aikuista.

Olen presidentti Sauli Niinistön linjoilla siinä, että lapset ja nuoret tarvitsevat tavallista arkea. Kaikki lähtee kasvatuksesta. Elämisen malli tulee kotoa. Miten muuten lapsi voisi käsittää, että kun lasku tulee postissa, se maksetaan eikä sillä leikitä lumisadetta? Jos äiti ja isä makaavat aina vain kotisohvalla, miten ihminen voi oppia, että työnteko on normaalia? Pitää olla melkoisen vahva ihminen, että tuollaiset asiat oivaltaa itse.

Minulla ei ole ratkaisua syrjäytymiseen. Tarvitsemme muutoksia vähän kaikkialla. Tarvitsemme niin tukea perheille, nuorille uudenlaista koulutusta, vähemmän byrokraattisia järjestelmiä kuin asennemuutostakin.

Tarvitsemme uskoa ihmisiin ja ihmisyyteen. Kukaan ei ole toivoton. Aina voi muuttua. Mirallakin näyttää menevän jo paremmin. Luin lehtijutun, joka kertoi tytön elämästä kuvausten jälkeen. Pieni ihminen on herättänyt Mirassa uudenlaista elämänuskoa. Lastaan rakastaa niin pyyteettömästi, että hänelle haluaa vain hyvää. Miralla on unelma, oli jo kuvausten aikaan. Hän haluaa laulaa. Elokuvassakin kuullaan, että sitä hän osaa tehdä. Hän visertää kuin lintunen.

Yksikin haave voi kannatella elämässä eteenpäin. Toivon todella, että niin käy Miralle ja sitä myötä suloiselle Luna-tytölle.