Juha vei Jyrkin sädekehän

Kerrankin on kiva olla kepulainen.  Mielipidemittauksissa keskusta porskuttaa Suomen suurimpana puolueena. Puheenjohtaja Juha Sipilä on hurjassa nosteessa.

Arvioiden mukaan keskustan nousu perustuu kahteen asiaan: Sipilän persoonaan ja hallituksen yskivään toimintaan. Paljon on kyse myös mielikuvista, sillä niillä on koko ajan enemmän merkitystä ihmisten poliittisissa valinnoissa. Keskusta kantoi pitkään harteillaan ryvettynyttä leimaa. Nyt taakasta ollaan pikkuhiljaa pääsemässä.

Kepusta ei tule enää ensimmäisenä mieleen vaalirahakohu. Sen sijaan hallituspuolueiden edustajat ovat kompastelleet kohusta toiseen. On teetetty pimeää työtä, ajettu autolla, jolla ei saisi ja tilattu filosofilta hintava tutkimus. Poliittinen päätöksenteko on ollut takkuista. Sote- ja kuntauudistukset taitavat tuottaa vain mappitolkulla paperia. Kansa on kyllästynyt hallitukseen jo vaalikauden puolivälissä. Media ruoskii hallitusta armotta.

Ihmiset rakentavat mielikuvan puolueesta ennen kaikkea sen johtohahmon perusteella. Tutkimusten mukaan vaaleissa puolet kansalaisista äänestää henkilöä – puolueesta ei niin väliä. Sen vuoksi keulakuvat ovat puolueille yhä tärkeämpiä.

Keskusta otti kaksi vuotta sitten riskin valitessaan puheenjohtajaksi kokemattoman miehen. Nyt valintaa ei enää epäile kukaan. Puhekouluttaja Juhana Torkki analysoi tällä viikolla Suomenmaassa, että Sipilä on sitä mitä suomalaiset nyt haluavat: asiallinen, rauhallinen, maltillinen. Analyysi on helppo allekirjoittaa.

Sipilä on koonnut puolueen rivit. Keskusta on vaihtoehto, jota vetää rehti mies. Kielteisiä otsikoita hänestä ei tunnu saavan, ei vaikka kuinka yrittäisi. Edes Sipilän rikkauksia ei voi kadehtia, kun mies on ne itse tienannut. Tyyppinä hän on sellainen vaatimaton naapurin mies.

Sipilä on vienyt kokoomuksen Jyrki Kataisen päällä pitkään pyörineen sädekehän. Katainen oli vuosia niin kansan kuin mediankin hehkutuksen kohde, mutta nyt hänen fantastinen puheensa ei enää tehoa. Se saa itse asiassa näyttämään Kataisen itsensä naurettavalta. Mies suoltaa sellaista liirumlaarumia, että liekö hän uskoo enää itsekään sanoihinsa.

Tiedotusvälineet luovat mielikuvia. Media lellii nyt Sipilää, koska hän on jotain erilaista ja uutta. Katainen taas edustaa jotain, joka on jo niin nähty.

Jos olisin Katainen, minulla ärsyttäisi. Esimerkiksi maan suurin sanomalehti Helsingin Sanomat on kirjoittanut pääministeristä viime aikoina vähintäänkin kriittiseen sävyyn. Lehti näyttää systemaattisesti ajavan miestä syrjään. Tämän päivän juttu oli jo iltapäivälehtien tasoa. Siinä kokoomusvaikuttajilta oli kysytty vaikuttaako Katainen heidän mielestään väsyneeltä. Tulos oli selkeä. Puhti on puoluetovereiden mukaan kadonnut.

Jos pitäisi ennustaa, laittaisin pennoseni likoon sen puolesta, että Sipilä on seuraava pääministeri. Katainen taas taitaa luikkia kotimaan politiikan estradilta komissaariksi. Mutta kaksi vuotta on pitkä aika. Seuraavien eduskuntavaalien aikaan sädekehä saattaa olla jo jossain aivan muualla kuin Jyrkin tai Juhan päällä.

Isyyden tunnustaminen – häivähdys menneestä

Kolmannen asteen ristikuulustelu. Siellä pitää selvittää seurusteluhistoria ja vakuuttaa, että muita miehiä ei ole ollut. Siellä kysytään aiotteko mennä naimisiin. Siellä pitää suunnilleen kertoa milloin lapsi sai alkunsa. Tällaisia kertomuksia kuulin etukäteen isyyden vahvistamistilanteesta.

Kävimme tunnustamassa isyyden eilen. Meiltä ei kyselty loukkaavia kysymyksiä. Pääasiassa kirjoittelimme vain nimiä papereihin. Jotenkin tilanne oli kuitenkin korni. Se tuntui menneisyyden häivähdykseltä.

Tuntemus ei ole ihme, sillä käytäntö on vanhanaikainen. Isyyslaki on vuodelta 1976. Suomi on muuttunut huimasti ja perherakenteet siinä samalla, mutta lainsäädäntö ei ole pysynyt perässä.

Isyyden vahvistus täytyy tehdä, jos vanhemmat eivät ole avioliitossa. Voisiko lainsäädäntöä muuttaa siten, että jo avoliitto riittäisi? Emme elä enää 1950-luvulla. Avoliitossa syntynyt lapsi ei ole enää poikkeus, eikä sitä varten tarvita moista kuulustelua. Helsingissä puolet esikoisista syntyy avioliiton ulkopuolella. Muualla maassa luku lienee samaa luokkaa.

Isyyden vahvistaminen turhautti ja tuntui työläältä. Mehän elämme yhdessä! Miksi sitä pitää mennä erikseen selvittämään? Jo pian synnytyssairaalasta kotiuduttuamme meille tuli sosiaaliviranomaiselta kliininen kirje, jossa todettiin, että koska lapsi ei ole syntynyt avioliitossa, isyys täytyy vahvistaa. Sen jälkeen piti saada puhelu läpi ajanvaraukseen (helpommin sanottu kuin tehty!) ja aika lastenvalvojalle (mikä titteli!). Paikalle raahauduimme tietysti koko perhe (mitään muuta tekemistä meillä ei olisi ollutkaan!).

Ruljanssin läpivieminen vie turhaa energiaa niin vanhemmilta kuin viranomaisilta. Kuinkahan moni ihminen pyörittää asiaan liittyviä papereita työkseen päivästä toiseen? Voisiko isyyden tunnustaminen olla tarpeen vain silloin kun nainen asuu itsekseen?

Isyyden vahvistaminen luo juridisesti sukulaissuhteen lapsen ja isän välille. Lapsi ei voi saada isän sukunimeä ennen kuin vahvistus on tehty. Samalla se tuo oikeuden elatukseen, perintöön ja perhe-eläkkeeseen. Mikään turha juttu se ei siis ole. Lastenvalvojat tivaavat osaksi kiusallisiakin kysymyksiä, koska isyyden tunnustamisella on oikeudellisia vaikutuksia. Tuskin kukaan haluaa vainota avopareja. Laki nyt vain on sellainen.

Onneksi oikeusministeriö on tarttunut vanhaan lainsäädäntöön. Se asetti viime vuonna työryhmän valmistelemaan ehdotusta uudeksi isyyslaiksi. Laki nähdään vanhana etenkin avoparien kohdalla, mutta muutakin viilaamista on. Laki ei esimerkiksi tunnista tilannetta, että lapsella onkin kaksi samaa sukupuolta olevaa vanhempaa. Lapsella ei siis voi olla kahta äitiä.

Toivottavasti uusi isyyslaki saadaan pian ja se järkeistää käytäntöjä. Voi tosin olla, että jatkossakin avoparit ramppaavat sosiaalivirastossa selvittämässä touhujaan. Nimittäin vuonna 2011 tehdyn ministeriön selvityksen mukaan ”avoliitto on instituutiona liian epämääräinen, jotta sen pohjalta voitaisiin luopua isyyden tunnustamisesta”.

Että silleen.

Suomi - hyvä maa äideille

Aamun uutisten mukaan Suomi on maailman paras maa olla äiti. Näin kahden viikon lyhyen kokemuksen perusteella voin todeta, että tieto voi hyvinkin pitää paikkaansa.

 

Suomessa äideistä ja lapsista pidetään huolta. Olen äimistellyt esimerkiksi neuvolajärjestelmää. Raskautta seurattiin tarkasti, ja viiden päivän ikäistä tyttöä tultiin katsomaan ihan kotiin asti. Punnittiin, tarkasteltiin kehitystä joka kulmasta. Neuvolantädillä ei ollut kiire. Hän istui meidän vanhempien kanssa kahvilla ja kyseli kuulumisia. Kehui muumimukeja ja kaikkea.

Mikä tekee Suomesta hyvän maan äideille? Pelastakaa Lapset -järjestön kyselyssä huomioitiin muun muassa riski kuolla synnytykseen, alle 5-vuotiaiden lasten kuolleisuus, maan tulotaso ja naisten poliittinen asema. Meillä tilanne on erinomainen kaikilla näillä kriteereillä mitattuna.

Suomalaisilla äideillä ei pitäisi olla valittamista. Synnytyssairaaloiden henkilökunta on pätevää, äitiyspäiväraha on ansiosidonnainen, perhe ei sulje pois uraa. Moni urputtaa silti.

Välillä tuntuu, että monella äidillä menee äitiys jotenkin yli, tulee äitiöverit. Kun kaikki perusasiat ovat hyvin, äitiys nähdään suorituksena, johon pitää hurahtaa täysillä. Kaikkea katsotaan äitilasien läpi äitikorttia heilutellen – ikään kuin ihmisestä tulisi parempi vain sen vuoksi, että on synnyttänyt.

Miksi äitiydestä tehdään maailman suurin numero? Eikö se ole kaikessa hienoudessaankin vain luonnollinen osa naisen elämää?

 

En vielä tiedä, millainen äiti minusta kasvaa. En oikein ole vielä edes ymmärtänyt olevani äiti. Kaikki on vielä niin alussa. Ensimmäiset kaksi viikkoa arki on keskittynyt siihen, että tutustumme toisiimme. Unta, tissiä, puhdasta vaippaa. Kitinää, kun olen mennyt syömään valkosipulia. Oma olokin on ollut vielä kipeä. Hormonit ovat herkistäneet. Onneksi isä on ollut kotona.

Mutta pikkuhiljaa elämä selkiintyy. Eilen kävimme 40 minuuttia vaunuilemassa. Nyt kirjoitan jo blogia, vauva tuhisee vieressä.

Äitinä olo on yksi maailman suurimmista asioista, mutta samalla se on vain yksi asia elämässä. Toivon, että kaiken vauvailun ohella en unohda itseäni ihmisenä ja yksilönä.