Kotiäiti. Olen sellainen, vaikka
sana maistuu oudolta suussa. Mutta sitä minä olen. Haisen maidolta, housuissani
on puklia ja tukassani takkuja. Kävelen kaupungilla hajamielisesti. Unohdan
kirjastokortin lainausautomaattiin, kolaroin vaunut pylvääseen ja sitä rataa.
Äidin kotona oleminen tuntuu
herättävän paljon intohimoja. Jyrki Kataisen (kok.) hallitus sopi niin
sanotussa rakenneuudistuspaketissa, että kotihoidon tuki jaetaan puoliksi
vanhempien kesken. Tasa-arvoon vedoten äitejä kannustetaan palaamaan pikemmin
kotoa töihin.
Keskusta puolustaa perheiden
valinnanvapautta. Hyvä niin, mutta ymmärrän kyllä hallituksenkin pointin. En
tiedä kenelle on hyväksi, jos äiti jumahtaa kotiin. Nuoret naiset voivat
tipahtaa kokonaan työmarkkinoiden ulkopuolelle. Jos kolme vuotta lässyttää
lapselle kotona kakkavaipoista ja aamupuurosta, aikuisten työelämä voi tuntua
liian raadolliselta. Ja jos ei ole työpaikkaa, johon palata, työn saanti voi olla
hankalaa.
On monenlaisia perheitä. Erilaisia
lapsia, äitejä, isiä ja elämäntilanteita. Se hoitojärjestely, joka sopii
meille, ei sovi naapurin Mäkisille. Itse aion palata töihin helmikuussa tytön ollessa
kymmenen kuukautta. Sen jälkeen lapsen isä ottaa joksikin aikaa hoitovastuun. Uskon
kaikkien voittavan. Tyttömme on lähes vuoden hänen aloittaessaan päivähoidon.
En jaksaisi olla kotona kolmea
vuotta. Pelkkä ajatuskin ahdistaa. Enkä suostu ottamaan harteilleni huonon
äidin viittaa, jos myönnän, että haluan heti äitiysloman päätyttyä töihin.
Kaipaan aikuisten juttuja. Kotona kun jotenkin taantuu. Ajattelukyky surkastuu.
Puhe muuttuu lässytykseksi. Tinttan-tanttan-tallallaa ja lol-lo-ti lo-ti-lo-ti.
Aika kotona on kuitenkin
ainutlaatuista ja ihanaa. Lapsi kasvaa nopeasti. Hän on vähästä niin
onnellinen. Kun vaihdamme vaippaa, hän hymyilee ja jokeltelee. Kun mahaan antaa
suukon, hymy muuttuu ääneen kikatteluksi. Välillä kikatus yltyy kiljumiseksi. Kun
katselemme yhdessä ulos, sikkurasilmät tapittavat heiluvia oksia
keskittyneesti. Maailma puineen on niin ihmeellinen. Avoin ja kaunis.
Lapsi kasvattaa vanhempiaan. Olen
oppinut elämään hetkessä ja iloitsemaan pienestä. Olen oppinut onnellisuutta.
Olen sisäistänyt uusia tunteita, kiintymystä ja syvää äidinrakkautta. Olen
kärsivällisempi.
Olen oppinut jopa yhteiskunnasta,
sillä kotoa käsin kaikki näyttää niin toisenlaiselta. Otetaanpa vaikka
leipälajini politiikka. Kun sitä ei enää seuraa aktiivisesti, se alkaa näyttäytyä
turhan jauhamiselta. Samoista asioista puhutaan, puhutaan ja puhutaan, mutta
mikään ei kuitenkaan muutu. Poliittinen
jargon on tappavan tylsää. Politiikan ja oman arjen välille on hankala
muodostaa yhteyttä.
Olen ymmärtänyt mikä on tärkeää ja
mikä ei. Tärkeintä on rakastava koti, ei aina puhdas tiskiallas. Tärkeintä on
läheisten läsnäolo, ei seitsemän uutiset. Tärkeintä on pienen imettäminen, ei
oma pissahätä.
En halua laittaa vastakkain kotona
ja töissä oloa, sillä nautin molemmista. Onneksi minun ei tarvitse, sillä
Suomessa nainen voi saada sekä perheen että uran. Ja toivoa sopii, että olen kotiäitiyden
kokeneena jälleen rahtusen parempi toimittaja. Ainakin jos opin uudelleen puhumaan kuin ihmiset ja käyttäytymään kuin aikuiset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti