Lapsi tuli, mikä muuttui?

Aili-tyttömme on jo yli kaksi kuukautta vanha. Tuijotan pieniä kasvoja usein epäuskoisena. Tytön nykerönenää, suppusuuta ja vasta aavistuksena erottuvia kulmakarvoja. Onko hän todella kasvanut sisälläni? Onko hän meidän eikä haikaran tuoma? Vai ottiko kätilö hänet naistenklinikan kaapista?

Samalla olen pohtinut tapahtunutta elämänmuutosta. Esikoista odottaessa vanhemmat saavat kuulla kyllästymiseen asti hokemaa elämän muuttumisesta. Jo odotusaikana teki mieli vastata sanojille, että pidättekö meitä ihan tolloina. Totta kai elämä muuttuu, mutta mitä sitten? Muutoshan on toivottu.

Pieni ihminen on käsittämättömän ihmeellinen, mutta elämän mannerlaatat eivät ole järisseet sijoiltaan. Luulin muutosta suuremmaksi. Meitä on nyt kolme kahden sijaan. Vauvamme syntyi keskelle elämää, ei elämän ainoaksi keskipisteeksi.

Elämäämme on tullut paljon lisää, mutta vain vähän on jäänyt pois. Vauvan kanssa voi tehdä vaikka mitä. Kotiin ei tarvitse jumittua. Vauvan kanssa voi lähteä ulos syömään tai juoksulenkille. Vauva nukkuu paljon. Silloin voi pelata lautapelejä tai katsoa elokuvaa. Vauva taitaa olla rajoite vain siinä tapauksessa, että elämältään haluaa juhlimista. Mutta silloin ei kannata vielä lisääntyä.

Luulin vauva-arkea raskaammaksi. Sitä se varmasti onkin, jos vanhemmilta jäävät yöunet vähiksi ja vauva parkuu koko ajan. Onneksi meidän vauva nukkuu öisin. Itkeä hän kyllä osaa erityisen tomerasti. On ollut ilta, jolloin on itketty kolme tuntia, koska äiti on syönyt fenkolikeittoa. Ja kun Aili itkee, hän tekee sen täysiä. Raivokkaasti kurkkusuorana. Kohtauksia nähdään harva se päivä. Milloin hermostuminen tulee kuumuudesta, milloin liiallisesta tissin tarjoamisesta.

Luulin myös imettämistä jotenkin työläämmäksi. Kukaan eri kertonut, että oman lapsen ruokkiminen on äidistäkin erityisen kivaa! Vauva roikkuu rinnassa kiinni koko ajan, mutta nuo hetket ovat kauniin herkkiä ja nautinnollisia. Vauva on syödessään niin pyyteettömästi ja aidosti onnellinen. Yölliset syötöt taas menevät kuin sumussa, jotenkin automaattisesti.

Joidenkin mielestä vauva-arki on raskasta, koska pieni vaatii niin paljon huomiota. Mutta mitä parempaakaan tekemistä vanhemmilla voisi olla kuin pienen tarpeista huolehtiminen? Vauva tarvitsee ruokaa, unta ja puhtautta. Lapsen pyllyn peseminen menee oman lehdenluvun edelle. Tärkeysjärjestys muuttuu. Se pitäisi jokaisella vanhemmalla sisäistää jo odotusaikana.

Lapsen kanssa ei voi ajatella vain itseään, mutta itseään ei saa unohtaa. Jokaisen vanhemman soisi olevan terveellä tavalla itsekäs: omaa aikaa täytyy vain ottaa. Minulle nuo omat hetket tarkoittavat liikuntaa. Käyn salilla tai jumpassa. Aili pärjää ne hetket isän kanssa, koska olen pumpannut maitoa talteen. Monesti nälkä ei edes ehdi yllättää, kun olen jo takaisin. Kohta Ailin voi jo viedä salin lapsiparkkiin!

Loppujen lopuksi elämää taisi muuttaa enemmän jo raskaus – tieto siitä, että meille tulee pieni. Tulevaan ehti varautua yhdeksän kuukauden aikana. Arki vauvan kanssa on ennen kaikkea suloista. Pitää välillä oikein nipistää itseään, että ymmärtää tämän todeksi.