Sanon liian harvoin kiitos. En ole yksin. Me suomalaiset
emme oikein osaa olla kiitollisia, vaikka syytä olisi. Meillä on hyvä maa,
mutta me vain ruikutamme. Valitamme lääkäripulasta, pienestä opintotuesta, byrokratiasta,
asumisen kalleudesta, maahanmuutosta, hallituksen toimimattomuudesta, tuottajahinnoista.
Meuhkaamme ruuhkista, ruoasta ja säästä. Pahaa sanottavaa on kaikesta.
Jos yhteiskunta on syvältä, niin monen henkilökohtainen
elämä se vasta perseestä onkin. Koko päivä menee pilalle, kun lapsi herää liian
aikaisin, hammasta vihloo tai koska pitää siivota.
Tekisi mieli huutaa, että lopettakaa valitus. Teillä on asiat
hyvin. Katto on pään päällä ja suomalainen yhteiskunta ympärillä.
Meidän pitää olla kiitollisia siitä, että meillä on toimiva
demokratia ja laaja hyvinvointivaltio monipuolisine palveluineen. Pidämme asioita itsestäänselvyyksinä, joten
emme osaa olla kiitollisia. Maailmanlaajuisessa perspektiivissä on esimerkiksi
käsittämätöntä, että tohtorin hatun voi saada päähänsä maksamatta koulutuksesta
penniäkään.
Meidän pitää olla kiitollisia niinkin perustavanlaatuisesta
asiasta kuin oikeudesta elää. Meillä yhteiskunta ei vainoa erilaisia ihmisiä
tai toisinajattelijoita. Omakin tilanteeni olisi varsin karmea jo itärajan
takana. Venäjällä henkeni ei paljoa painaisi. Olen oppositiopuolueen pää-äänenkannattajan
toimittaja. Suomessa saan kaivaa maata pääministerin jalkojen alta niin paljon
kuin ikinä ehdin. Venäjällä en uskaltaisi edes kokeilla. Jos yrittäisin, ainoa kiitos olisi luoti rinnassa.
Mietin kiitollisuutta pitkinä pääsiäispyhinä. Meidän perhe
on joutunut käyttämään viime aikoina julkista terveydenhuoltoa. Pohdimme, miksi
siitä kuulee niin paljon valituksia. Meillä ei ole ollut moitteen sijaa. Emme
ole selvinneet jonottamatta, mutta minusta on kohtuutonta sitä odottaakaan.
Hoito on ollut ensiluokkaista ja henkilökunta ystävällistä.
Olen todistanut ihmisten meuhkaamista ja turhautumista
sairaalan käytävillä. Noillekin ihmisraunioille tekisi mieli sanoa pari sanaa. Ettekö ymmärrä olla kiitollisia siitä, että
ylipäätään saatte hoitoa? Te pääsette pätevän lääkärin juttusille ilman
kallista vakuutusta! Se ei ole perseestä! Välillä tuntuu, että suomalaiset
ovat tottuneet liian hyvään. Kaikki pitäisi saada heti ilman mitään
vastavuoroisuutta. Mitään saatuja oikeuksia ei haluta menettää. Kenties
hyvinvointivaltio onkin paisunut liian laajaksi. Järjestelmät ovat raskassoutuisia.
En väitä, etteikö tässä yhteiskunnassa olisi ongelmia. Totta
kai niitä on. Toivoisin vaan suomalaisilta nykyistä enemmän suhteellisuudentajua, suuren kuvan näkemistä kaiken piiperryksen rinnalla. Toki se on vaikeaa, eikä
sitä yhtään helpota median toiminta. Tiedotusvälineet luovat todellisuuden
kuvaa, mutta korostavat raflaavia yksityiskohtia. Hyvät uutiset eivät pääse
mediassa läpi, koska epäkohtien etsiminen on tiedotusvälineiden tehtävä.
Tarvitaan melkoisen hyvää medialukutaitoa, että todellisuus ei hämärtyisi.
Uskon, että jokainen meistä voi opetella kiitollisuutta.
Kiitollisuus opettaa arvostamaan sitä, mitä meillä jo on. Kiitollisuus opettaa
näkemään hyvää itsessä, toisissa ja ympäröivässä maailmassa. Se luo
positiivista energiaa ja lisää onnellisuutta. Jokainen voi vaikkapa miettiä iltaisin yhden
asian, josta on kiitollinen.
Oma listani on jo varsin pitkä. Olen kiitollinen
niin puhtaasta vedestä, neuvolajärjestelmästä, terveydestä kuin rakkaudestakin. Olen kiitollinen elämälle.
6 kommenttia:
" Mietin kiitollisuutta pitkinä pääsiäispyhinä. Meidän perhe on joutunut käyttämään viime aikoina julkista terveydenhuoltoa. Pohdimme, miksi siitä kuulee niin paljon valituksia. Meillä ei ole ollut moitteen sijaa. Emme ole selvinneet jonottamatta, mutta minusta on kohtuutonta sitä odottaakaan. Hoito on ollut ensiluokkaista ja henkilökunta ystävällistä.
Olen todistanut ihmisten meuhkaamista ja turhautumista sairaalan käytävillä. Noillekin ihmisraunioille tekisi mieli sanoa pari sanaa. Ettekö ymmärrä olla kiitollisia siitä, että ylipäätään saatte hoitoa? Te pääsette pätevän lääkärin juttusille ilman kallista vakuutusta! Se ei ole perseestä!"
Juuri tätä samaa olen koittanut sanoa muillekin. Minä kiitän suomalaista julkista terveydenhuoltoa, omasta ja lapsieni puolesta ja maksamme mielellään isompaakin veroprosenttia. (Emmekä omista sairasvakuutusta.)
Elina
Hyviä pointteja, Henna!
Kiitollisuus on tunne, ja tunteita ei kai voi pakottaa. Entä, jos ihminen ei ole kiitollinen, vaikka hänellä on kaikki, mitä tarvitsee? Miten hän voi oppia kiitollisuutta? Varmasti noin, kuten kuvasit, eli miettimällä asioita, joista olla kiitollinen. Keksitkö muita keinoja?
Tutustua paremmin muiden elämään ja saada suhteellisuudentajua? Lukea kirjoja holokaustista ja verrata omaa elämää keskitysleirivankien elämään? Entä, jos ei kiitollistu, vaan tuntee vain syyllisyyttä siitä, ettei osaa olla kiitollinen?
Mistä kiitollisuus syntyy? Kasvatuksesta, geeneistä, ympäristöstä? Tätä olen joskus pohtinut, kun olen törmännyt kuvaamasi kaltaisiin ammattivalittajiin. Ja myönnettäköön, kun olen itse huomannut valittavani pikkuasioista.
Jutunteon lomassa pikaisesti kommentoiden, Samuli.
Kiitos kommenteista.
Elina: Toivottavasti moni muukin ymmärtäisi maksaa mielellään isompaa veroprosenttia. Sehän on myös yleinen valituksen aihe.
Mekään emme ole ostaneet pienelle yksityistä vakuutusta, vaikka lähes kaikki sellaisen kuulemma ottaa. Kyllä Suomessa lapselle saa hoitoa julkisella puolella. Niin uskon. Ja jos joskus tarve vaatii, ns. vauvavakuutuksen hinnalla käy vuodessa useasti yksityiselläkin.
Samuli: Pohdit kiitollisuuden tunteen syntymistä.
Usein kiitollisuutta osaa tuntea vasta sen jälkeen, kun jotain ikävää on sattunut itselle tai lähipiirille. Olisi hienoa, jos ihminen pystyisi tuohon tunteeseen muutenkin. Toisaalta eihän ihminen voi elää täällä miettimällä koko ajan, että kuinka paljon huonommin asiat voisivat olla. Sellainen on kuluttavaa.
Mutta kiitollisuus on hankala tunne. Sitä ei aina itsekään muista. Ei todellakaan. Pitäisi osata olla sopivasti kiitollinen.
Niinpä. Hiukan OT, mutta kirjotanpa tästäkin. :)
Vauvavakuutuksella + omavastuusummalla saa kyllä jo vaikka mitä aikaan ilman pankkien ja ykisityisfirmojen tukemista.
Mekin meinattiin ottaa esikoiselle, mutta tyttö sitten syntyikin jo seuraavalla viikolla (rv 25+). Ja vaikka sairaalalaskut ja lääkekulut olisi isoja - olemme laskeneet, että vakuutus olisi ollut turha.
Suomessa on käytössä maksukatto julkisella puolella. Eli siihen maksukattoon (630e) saaa vuoden aikana laittaa kaikki isän TAI äidin sairaalakulut ja sen lisäksi kaikkien lasten sairaalakulut (oli lapsia sitten 1 tai 20). Toisaalta lapsesta menee vuodessa 7 vrk sairaalamaksuja, loput vuorokaudet ovat ilmaisia. Eli esim 7 * 33 euroa, vaikka lapsi olisi syntymänsä jälkeen sairaalassa puolivuotta tai vuoden. Toisaalta me maksettiin sairaalamaksuja ja -matkoja kahdelta vuodelta, kun syntyi loppuvuodesta ja vuoden vaihteen jälkeen maksukatot ja omavastuut alkoi uudelleen.
Kela maksaa matkakorvauksia omavastuun ylitettyä (150e) ja mikäli on sairas/ paljon hoitoa vaativa lapsi/ erityislapsi, kela maksaa vammaistukea (esim pikkukeskosena syntyneelle) tarpeen ja kulujen mukaan.
Juu, jonottaa pitää, jos hätä ei ole iso. Se on harmi, muttei ihme. Ja hoitovirheitäkin sattuu, mutta ne samat lääkärit ja hoitajat tekee töitä yksityiselläkin.
Elina
Aamen. Itse olen pohtinut monesti samoja asioita. Monelle suomalaiselle voisi kustantaa menolipun muutamaksi kuukaudeksi johonkin toiseen maahan. Eikä tarvitsisi lähteä edes kovin kauas. Aluksi vaikkapa katsomaan sitä Kreikan meininkiä, tai vaikka Atlantin toiselle puolelle Ameriikkaan. Enkä tarkoita nyt mitään turistimatkaa, vaan siellä jos asuisi tavallisten kansalaisten keskellä hetken yrittäen tulla toimeen miten kuten pystyisi, niin voisi olla, että melko äkkiä se koti-ikävä iskee, eikä kehtaisi enää valittaa, miten P:stä Suomen hyvinvointimalli on...
Juuri näin Elina, kiitos laskelmista. Me tulimme tulokseen, että ennen syntymää otetut vakuutukset ovat rahastusta. Toki otamme pienelle syntymän jälkeen tavallisen tapaturma/sairausvakuutuksen.
Anonyymille: Välillä tekisi mieli itsekin ehdottaa valittelijoille pakollista ekskursioita jonnekin Suomen rajojen ulkopuolelle, jotta silmät avautuisivat. Toki maailman seuraaminen muutenkin on mahdollista, mutta näkeminen konkretisoi asiat. En itsekään ole käynyt kovin karuissa oloissa. Ehkä syytä olisi. En tosin tiedä kuinka kovsssa maailmantuskassa sitä palaisi kotiin esimerkiksi Afrikasta..
Lähetä kommentti